maanantai 25. toukokuuta 2020

Urheiluvaihdossa Tanskassa

Moikka!

Minua pyydettiin Team Budoland Finland:in jäsenenä kirjoittamaan tällainen tiivistelmä mun kuluneesta urheiluvaihto vuodesta täällä Tanskassa. Ennen kuin alan kertomaan, että mitä näihin tapahtuma rikkaisiin kuukausiin on sisältynyt, niin olisi varmaan hyvä antaa vähän taustatietoa itsestäni. Olen 17-vuotias tyttö Porista, joka on henkeen ja vereen karateka. Karatea olen harrastanut kymmenen vuoden ajan ja maajoukkue rinkiin olen kuulunut noin viisi vuotta. Kuluneen kymmenen vuoden aikana olen voittanut lukemattomia kansainvälisiä ja kansallisia mitaleja, viisi peräkkäistä Suomen mestaruutta ja kaksi Pohjoismaiden ja Baltian mestaruusmitalia. Olen myös osallistunut neljiin Euroopanmestaruuskisoihin ja kaksiin Maailmanmestaruuskisoihin. 




No sitten itse aiheeseen, eli idea urheilu vaihtoon lähti noin kaksi vuotta sitten. Paikkoja minulle tarjottiin Ranskasta, Espanjasta, Kazakstanista, Englannista ja täältä Tanskasta. Syy jonka takia Tanskaan päädyttiin oli se, että Tanska on ehdottomasti turvallisin maa edellä luetelluista, sekä tunsin jo entuudestaan valmentajan kenen luokse menisin treenaamaan. Tanskasta tulevat myös Pohjoismaiden parhaat ottelijat. 

Kaupunki, jossa tällä hetkellä asun, käyn koulua ja treenaan, on Aalborg. Asun yksin urheilijoiden opiskelija-asuntolassa. Minun lisäkseni täällä asuu 29 muuta urheilijaa. Meillä kaikilla on omat huoneet, mutta pienen keittiön ja vessan jaamme toisen tytön tai pojan kanssa. Aalborghus Gymnasium on lukio, jonka toista vuosiluokkaa käyn täällä. Koulussa olen urheilulinjalla. Tämä mahdollistaa aamuharjoittelun. Viikossa harjoittelen kaksi kertaa aamuisin ja viisi kertaa iltaisin, joten päivät ovat melko kiireisiä. Valmentaja, jonka kanssa täällä treenaan on Tanskan maajoukkueen valmentaja Allan Busk. Allan pyörittää omaa seuraa Sportskarate.dk täällä Aalborgissa. Ryhmään, jossa treenaan, kuuluu viisi moninkertaista arvokisamitalistia, joten taso treeneissä on korkealla. 





Näiden kymmenen kuukauden aikana tuli ajettua Euroopan halki Unkariin, Puolaan ja Saksaan kisoihin. Tuli lennettyä myös Chileen MM-kisoihin ja uudestaan Unkariin EM-kisoihin. PM-kisat järjestettiin tällä kertaan täällä Tanskassa Koldingissa, joten ei tarvinnut sen kauemmas lähteä, onneksi. Kisakausi meni ihan kohtalaisesti Budapest Openista tuli hopeaa, Polish Openista seitsemäs sija sekä PM-kisoista hopeaa.





Kuten muuallakin maailmassa niin myös täällä Tanskassa koronavirus aiheutti ongelmia. Tanska sulki melkein ensimmäisenä maan rajat, vähensi julkista liikennettä, sulki koulut ja kaiken muun paitsi ruokakaupat ja apteekit. Suuresta kaupungista tuli päivässä aavekaupunki. Tämä tarkoitti sitä, että yhdessä treenaaminen päättyi siihen. Kaikki kevään leirit ja kilpailut oli peruttu. Nämä viimeiset kaksi kuukautta on treenattu juoksemalla ja tekemällä lihaskuntoa omalla kehonpainolla tai juomapullot painona repussa. Onneksi minun ei ole tarvinnut treenata koko aikaa yksin. Täällä urheilija-asuntolassa asuu myös kolme karate poikaa. Me ollaankin sitten poikien kanssa treenattu kimpassa joka päivä tai hengattu muuten vaan kimpassa. 

Tällä hetkellä koronavirus on saatu hallintaan täällä Tanskassa ja Tanska alkaakin aukaisemaan taas rajoja ja me jopa mennään takaisin kouluun vielä viimeisiksi viikoiksi. Me ollaan, myös alettu treenaamaan taas kaksi kertaa viikossa kymmenen hengen porukoissa karatea. Sisätiloihin ei vielä päästä treenaamaan joten harjoittelu tapahtuu ulkona. 

Minulla on enää jäljellä viimeiset neljä viikkoa täällä, jonka jälkeen on aika palata takaisin kotiin. Rehellisesti sanottuna kotiin paluuta en odota innolla, koska olen nauttinut jokaisesta sekunnista täällä ja saanut niin paljon uusia kavereita joita en haluaisi jättää. Joten olenkin alkanut jo selvittämään, että mitä täällä Aalborgissa voi opiskella jotta voin palata tänne takaisin lukiosta valmistuttua. Kotiin palattuani alkaa minulla muutto Turkuun. Menen Turkuun käymään lukion loppuun ja mikä tärkeintä pääsen treenaamaan parhaiden suomalaisten karatekojen kanssa. Ja ennen Turkuun muuttamista pidetään Porissa vielä Budoland Finland:n kanssa yhteistyössä pidettävä otteluleiri parhaille suomalaisille ottelijoille.

-Venla Karttunen

 

lauantai 2. toukokuuta 2020

Valmentaa kuin nainen - tehdäänkö työtä lajin eteen sydämellä vai jollain muulla elimellä?

Valmentaa kuin nainen -kampanjaa käsiteltiin thainyrkkeilyliiton valmennuswebinaarissa, jossa ajatuksia vaihdettiin pienryhmissä. Keskustelu ja kampanja innoitti minua kirjoittamaan ajatuksistani kamppailumaailman tasa-arvosta.

Suomen Valmentajien hankkeen idea on siis ohjata naisia valmennuspolulle urheilu-uran jälkeen. Samoin tarkoitus on tukea treeninvetäjiä etenemään valmentajiksi ja muutenkin rohkaista naisia toimimaan lajin parissa. 
Aika moni kamppaileva nainen katoaa ympyröistä oman kisauransa jälkeen. Samalla katoaa monenlaista osaamista, näkökulmia ja tietotaitoa, joka olisi lajin kehittymiselle hyväksi. Vanhat urautuneet mallit säilyvät helpommin kun sukupuolirakenne on vinoutunut. Samalla rakenne heijastuu myös tulevaisuuteen, kun lajin parissa toimiminen ei näy luonnollisena vaihtoehtona tytöille. 

Maajoukkueleirillä mukana. Girlpower from Karkkila! 


Kokemukseni mukaan nainen valmentajana on vielä erikoisuus. Ja kokemukseni pohjaa siis kahden kamppailulajin harjoittamiseen. Olen kuulunut sekä nyrkkeilyn että thainyrkkeilyn maajoukkueisiin ja saanut nähdä läheltä molempien lajien toimintaa. Se että toimii mukana kahdessa lajissa antaa hienon kurkistusikkunan lajikuplien ulkopuolelle.

Thainyrkkeilyssä Heli Salapuro on seurani päävalmentaja ja ystäväni. Hän on ainoa oman seuran perustanut ja sitä eteenpäin luotsaava nainen, jonka thainyrkkeilypiireissä tiedän. Nyrkkeilyssä Maarit Teuronen on ainoa valmentava nainen, jonka tiedän. Tosin nyrkkeily onkin viimeinen olympialaji, jossa naiset pääsivät mukaan kesäolympialaisiin. Naiset ottelivat olympiamitaleista ensimmäisen kerran vasta vuonna 2012, silloinkin vain muutamassa sarjassa. Tätä vasten on varmasti helppo ymmärtää, että tasa-arvotyötä riittää tehtäväksi. 
Tässä muutamia esimerkkejä, joita olen kuullut miespuolisten nyrkkeilyvalmentajien suusta ihan hiljattain. ”Ei minulla ole mitään naisnyrkkeilyä vastaan, se on vain eri laji.” ”Väistit ihan hyvin naiseksi.” ”Miehet menevät kehään, naiset voivat sparrata lattialla.” Yhtä lailla vanhahtavia voivat olla ottelujärjestykset, puhumattakaan otteluilloista, joissa on se yksi kiintiömatsi naisille. Suomessa on paljon kilpailevia naisia ja kansainväliset mitaliodotukset lepäävät tällä hetkellä naisten harteilla. Mutta se ei ole vielä puhaltanut pölyjä nyrkkeilyjääristä.

Kamppailulajien parissa voi toimia monella tapaa.


Thainyrkkeilyssä ilmapiiri on nykyaikaisempi, vaikka sielläkin on sama ongelma eli naisia on valmentajina ja toimitsijoina vähän. Naisten arvostelu ei thainyrkkeilyn puolella ole niin suorasuokaista kuin nyrkkeilyssä, koska laji toimijoineen on nyrkkeilyä nuorempi ja lajista puuttuvat eläkeläiset, joille sukupuoliroolit ovat kiveen hakattuja. Mutta rakenteet näkyvät yhä taustalla. Keskustelin esimerkiksi erään valmentajan kanssa, joka epäili valmennustiimin osaamista, koska valmentajien omien ottelijoiden kansainväliset meriitit eivät olleet kovin kummoisia. Paitsi naisissa. 

Tähän ajatteluun olen törmännyt useasti aiemminkin. Oli aika, kun thainyrkkeily oli länsimaissa nuori laji ja meriitit saattoi saada helpommalla, oli kyse sitten miehistä tai naisista. Toki naisten puolella kamppailulajien kehitys on miehiin verrattuna nuorta. Silti kukaan ei enää kansainvälisissä kisoissa saa mitään lahjaksi. Yhtä lailla nillittää voi siitä, että jossain sarjoissa on vähemmän tai enemmän porukkaa tai verrata vaikka ihan toiseen lajiin, jossa on vielä enemmän väkeä jahtaamassa mitaleita. Mutta tällainen keskustelu ei ole kovin rakentavaa.

Hehkeät leidit sparrin jälkeen.


Sekä thainyrkkeilyliitto, että nyrkkeilyliitto ovat mukana Valmentaa kuin nainen -hankkeessa. Thainyrkkeilyliiton puolesta kampanjasta on tiedotettu ja minutkin on kutsuttu mukaan naisvalmentajien Facebook-ryhmään. Eikä ryhmään päästäkseen tarvitse olla valmentaja, vaan riittää että aihe ja toimijuus oman lajin parissa ylipäänsä kiinnostaa. Nyrkkeilyliiton puolelta en ole kuullut kampanjasta mitään. 
En usko, että naisten saaminen lajin pariin vaatii kummoisia hokkuspokkus-temppuja. Ehkä naiset saisi pysymään lajin parissa esimerkkien avulla, pyytämällä heitä mukaan toimintaan, osoittamalla arvostusta ja sitouttamalla mukaan jo ottelijuuden aikana. Se oma toimijuus voi olla valmennusta, tuomarointia tai lajin kehittämistyötä ylipäänsä. Jotta naisia saadaan mukaan, tarvitaan miesten apua. Thainyrkkeilyliitossa Valmentaa kuin nainen -hankkeen avausta on helpottanut se, että valmennustiimin jäsen ja lajipiireissä arvostettu valmentaja Petri Martinez on puhunut kampanjasta. On myös hienoa, että teemaa on kuljetettu mukana valmennusta koskevassa webinaarissa. Eli kampanjan alkuun saattaminen tarvitsee uskottavan miehen taustatuen.  

Joillain saleilla naisia pidetään myös häkeissä.


Yli 80 ottelua nyrkkeilyssä ja thainyrkkeilyssä, maajoukkue-edustuksia, ammattilaisotteluita, treenileirejä niin Suomessa kuin ulkomailla. Hiljaista tietoa on kyllä karttunut, mutta en ole koskaan ollut suuna päänä neuvomassa ketään tai tuomassa esiin omaa osaamistani. Olen silti ollut otettu, kun minua on johonkin pyydetty. Olen erittäin iloinen siitä, että Tampereen Voimailuseuran sihteeri Anna Laukkanen pyysi minut aikoinaan Tammer Turnauksen mediavastaavaksi. Työ on ollut hyvin opettavaista ja antanut mahdollisuuden toimia lajin parissa muuta osaamistani hyödyntäen. Kivaa oli sekin, kun Miika Forsström pyysi minua kommentaattoriksi GeeBee-turnauksen finaalilähetykseen. Mukavalta tuntui, kun Juuan nyrkkeilyvalmentajani Jarmo Tolvanen pyysi minua viime kesänä vetämään nyrkkeilyleirin naisille. Monilla nyrkkeilyleireillä olen minäkin ollut, mutta koskaan vetäjä ei ole ollut nainen. Hauskaa tässä on se, että Jarmo on aikoinaan kieltänyt naisilta nyrkkeilyharrastuksen Juuassa. Mutta modernina miehenä hän on kääntänyt takkinsa asiassa. 

Tasa-arvoon liittyvät rakenteet ovat meissä niin syvällä, että harva osaa niitä edes kyseenalaistaa. Mutta jos näitä asioita ei ota huomioon voi syntyä sukupuolten tai sukupolvien välisiä kuiluja ja väärinymmärryksiä. Osa vanhan liiton valmentajista jupisee, kun ei nykyajan tissiposkille saa sanoa pahasti. Sitten ihmetellään, kun neuvot tai jutut eivät kiinnosta. 
Itse en pahastu tahattomista tasa-arvottomuuksista, koska en usko, että oikeasti kukaan vähänkin asiaa ajatteleva määrittäisi ihmisarvoa sukupuolen tai muun ulkoisen asian pohjalta. Asenne ratkaisee enemmän kuin yksittäiset puheet. En itsekään jaksa olla aina korrekti, mutta sen verran koitan katsoa, että missä seurassa mitäkin puhun. Niin kutsutut pukukoppipuheet ovat ihan ok, kun ne pysyvät pukukopissa. 

Naisten leirillä Juuassa pidettiin yllä hyvää meininkiä.


Thainyrkkeilyssä edustan Karkkilan Sisu Thaiboxing Clubia, koska suunnittelin nyrkkeilyvuosien jälkeen paluuta thainyrkkeilykehiin samaan aikaan, kun ystäväni ja entinen seuratoverini Heli suunnitteli oman seuran perustamista. Seuran, jossa työtä tehtäisiin ihmisiä kunnioittaen ja arvostaen. Ilmapiirissä, joka mahdollistaa sen, että jokainen voi olla oma itsensä eikä hyviä tai huonoja tunteita tarvitse piilotella.
On nimittäin helvetin raskasta esittää jotain mitä ei ole. Itse kärsin aikanani reppanan leimasta ihan vain siksi, että en ole itsestäni meteliä pitävä möykkääjä. Tietynlainen uho kuuluu historiarasitteena kamppailulajeihin, mutta se ei tarkoita sitä etteikö muunkinlaiset persoonat voi lajissa menestyä. Avarakatseisuus voi nostaa myös lajien imagoa hälventämällä ennakkoluuloja tyhjäpäisistä oman elämänsä sankareista. 

 Lauran ja Niinan kanssa Petroskoissa. 


Nyrkkeilyssä naisten keskinäinen sparrikulttuuri on aivan mahtavaa. Mihin vaan meneekin, niin rukkaset heiluvat ja vastaanotto on lämmin. Olen pikkuhiljaa alkanut verkostoitumaan lajin parissa olevien naisten kanssa. Tämä on alkanut käytännön tarpeesta. Oman nyrkkeilyni jatkumisen kannalta oli elintärkeää saada ympärilleni kovatasoisia treeni- ja sparrikavereita. Rakkaat nyrkkimuijat eli Marjut Lausti ja Satu Lehtonen lyövät armotta, mutta myös kannustavat. Ja sitä me juuri tarvitsemme. Ystävällisiä sanoja, kykyä kehua toista, vaikka olisikin tullut osuma omaan päähän. Tätä mentaliteettia olen halunnut viedä sinne, missä ikinä olenkin liikkunut. Esimerkiksi Juukaan, jossa olen harjoitellut silloin kun työskentelin Pohjois-Karjalassa. Kamppailutoimintaa tukeaksemme perustimme hiljattain yhdessä Jarmo Tolvasen ja Juuan sparrikaverini ja ystäväni Elina Agosen kanssa yhdistyksen nimeltä Kehäkaverit. Ajatus kamppailulajien tukemisesta erilaisilla leireillä ja tapahtumilla laajeni, kun Kehäkaverit otti vastuun myös paikallisen nyrkkeilyseuran toiminnasta. 

Kehäkaverit perustettiin alkuvuodesta.


Urheilu on tuonut elämääni hienoja hetkiä ja hyviä ihmisiä. Olen hyvin onnellisessa asemassa: ympärilläni on ihmisiä, joiden kanssa rakennan uraani yhteistyöllä. Thainyrkkeilyvalmentajani Jani Seppälän kanssa keskustelu on hyvin olennainen osa valmennussuhdettamme. Nyrkkeilytallini Steelring taas on suhtautunut hyvin ennakkoluulottomasti naisten ottamiseen talliin, vaikka naiset eivät ole vielä yhtä rahakkaita satsauksia kuin miesottelijat. Naisille on myös vaikeampi löytää vastuksia, koska ilmeisesti taksikuskeissakin on vähemmän naisia ;) 
Ympärilläni on siis tukea, mutta minulla on täysi itsemääräämisoikeus, joka tuo treenaamiseen vapauden tunteen. Samalla se ruokkii sisäistä motivaatiota, kun ei tarvitse epäillä ketä varten tätä tekee.

Keskinäinen kunnioitus on valmennuksen perusta.


Tähän pisteeseen pääseminen on vaatinut myös omien rajojen piirtämistä. Valitettavasti olen kohdannut myös sellaisia valmentajia, joille valmentaminen on ennemmin egonkasvatusprojekti. Olipa sellainenkin tapaus, jossa eräs mies halusi auttaa minua nyrkkeilyssä ja luulin hänen tekevän sen, koska laji on hänelle sydämen asia. Muutaman treenikerran jälkeen kävi ilmi, että se olikin ihan toinen elin, jolla hän yhteistyötämme ajatteli. 

Mutta miksi tarvitsemme tällaisia kampanjoita ja miksi naisten ylipäänsä pitäisi valmentaa? Ensinnäkin valmentaminen ei liity siihen, mitä kunkin haarovälissä on, mutta kiintiöt ovat keino edesauttaa tasa-arvon toteutumista ja lajin uudistumista. Mitä enemmän erilaisia näkökulmia, avointa keskustelua ja salliva ilmapiiri, sitä paremmat mahdollisuudet lajilla on kehittyä. 
Itse en pidä empatiakykyä tai tunneälyä sukupuolisidonnaisena asiana, mutta sanotaan, että naiset voisivat tuoda valmentamiseen lisää näitä valmentajalle erittäin tärkeitä taitoja. Toki ilmapiirillä on tässäkin paljon merkitystä. Jos lajikulttuuri esimerkiksi väheksyy tunnetaitoja tai henkistä valmennusta, vaatii valmentajalta aika paljon rohkeutta tehdä omannäköistä työtä. Patriarkaalisessa lajikulttuurissa voi myös olla hankala tuoda esiin hyväksikäyttöön, sukupuoliseen tai jopa seksuaaliseen häirintään liittyviä asioita. 

Tässä muutamia syitä siihen, miksi Valmentaa kuin nainen -kampanjan olisi syytä olla muutakin kuin logo nettisivun nurkassa.

- Lotta Loikkanen

Helsingin Tarmolla sparraamassa.

maanantai 13. toukokuuta 2019

Seitsemäs kerta ei enää kiinnosta - kuusinkertainen nyrkkeilyn suomenmestari suuntaa kohti ammattilaisten maailmanmestaruutta oppanaan Juho "Härmän Häjy" Haapoja

Hetki lyö, viime hetki lyö. Kirkan laulun tahtiin Satu Lehtonen astelee kehään ja ottaa uransa kuudennen nyrkkeilyn suomenmestaruuden. Syksyllä Satu riisuu kypäränsä lopullisesti ja siirtyy ammattilaiseksi. Se tuntuu oikealta ratkaisulta, koska suomenmestaruuksien keräily ei riitä syyksi lähteä aamulenkille.
Koen, että käteni ovat sidotut päästä amatöörinyrkkeilyssä eteenpäin. En halua jäädä Suomeen ottamaan suomenmestaruuksia vuodesta toiseen. Haluan syyn, miksi lähden kello 04.15 aamulenkille. Haluan edetä ja saada tavoitteita. Koen, että minulla ei ole sellaista tukea amatöörinykkeilyssä, että se olisi mahdollista, Satu kertoo.

Syksyllä on aika ensimmäisen ammattilaisottelun. Tavoitteet on kuitenkin asetettu pidemmälle.
Haluan vöitä ja mestaruuksia. Olen 33-vuotias, en halua ruveta listoja rakentamaan. Haluan isoihin matseihin ja saada hienoja kokemuksia. 

Kuudes suomenmestaruus on Satu Lehtosen viimeinen. Hän jättää amatöörikehät taakseen.

Ammattilaisuuteen Satua luotsaa Juho Haapoja. Kello neljän aamulenkkejä Häjy ei taida harrastaa, mutta myös valmentaja tarvitsee tavoitteen, joka motivoi keksimään oikeanlaisia harjoitteita. Häjyllä onkin jo varsin selvät sävelet Sadun tulevaisuuden suhteen.

– Yksi ja ainoa tavoite on ammattilaisten maailmanmestaruus. Meillä on Suomessa Eva Wahlström, joka on voittanut maailmanmestaruuden, en näe miksi Satu ei voisi sitä voittaa? Satu on vähän sellainen nöyrä urheilija, katsoo kattolistoja, kun puhun siitä, mutta oikealla valmistautumisella ja tiimillä se on täysin mahdollista.

Tulevaisuus on selvillä, mutta kerrataan vielä, mistä härmäläisen ja hämäläisen yhteistyö on saanut alkunsa. Akaan Iskua amatöörinä edustanut Satu kävi useammallakin Häjyn leirillä ja kaksikko huomasi ajattelevansa nyrkkeilystä hyvin samalla tavalla.

Puhuimme nyrkkeilystä ylipäätään, ja samoja ajatuksia oli molemmilla. Satu rupesi puhumaan ammattilaisuudesta ja sanoin, että mulla voisi olla siihen jotain apuja antaa, Juho kertoo.

Molemmat ovat myös kulkeneet omia nyrkkeilypolkujaan: tehneet paljon töitä itsenäisesti ja kiertäneet milloin missäkin. Juho on hakenut oppia maailmalta, Satu taas on tuttu näky melkein millä vain suomalaisella kamppailusalilla.

Ylihärmän Junkkarien nyrkkeilytoimintaa vetävä Häjy on hänkin uuden haasteen edessä. Satu on valmis nyrkkeilijä, jonka työkalupakkiin Juho lisää tavaraa. Sadun entinen valmentaja Jussi Mäkelä on tehnyt perustyön. 

Ihan sama kun minä menin Lontooseen ja CJ alkoi minua valmentamaan. Petro ja minun ensimmäiset valmentajat olivat jo tehneet minusta nyrkkeilijän, mutta CJ toi uusia juttuja. Olen nyt koittanut ujutella Sadun nyrkkeilyyn sitä mitä olen saanut Lontoosta, Puolasta ja Italiasta, Juho sanoo. 

Juho Haapoja on Satu Lehtosen uusi valmentaja. SM-kisoissa huoltamassa myös Jussi Mäkelä.

Yhteiset harjoitukset ovat jo tuoneet uutta Sadun nyrkkeilyyn. Satu on aina saanut kuulla, että hänen pitäisi saada nyrkkeilyynsä enemmän malttia ja rytmitystä. Kukaan vaan ei ole osannut antaa keinoja siihen, miten se tehdään.

Heti ekat treenit Juhon kanssa, niin tajusin, että tätä se tarkoittaa.

Malttia on haettu otteluasennon kautta, karsimalla turhia liikkeitä pois. Juho kertoo esimerkin pistariharjoituksista.

Kun Satua pyysi lyömään, se tuli aina pienellä viiveellä. Pysähdys, jalkojen asettelu ja lyönti. Jos Toijalassa treenattiin, niin Härmään asti näki, että nyt lähtee.

Häjy mietiskeli, miten asia saataisiin korjattua. Lopulta jalat saatiin pysymään kanveesin pinnalla väistöjen avulla.

Olet aina jalkojen päällä, kun väistät. Sieltä saatiin paljon puhuttu maltti.

Matka jatkuu kohti uusi haasteita.


Teksti ja kuvat: Lotta Loikkanen





sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Kylmästä lämpimään hutkimaan - treenilomalla Thaimaassa


Ensimmäiset treenit Thaimaan kuumuudessa läkähdyttävät nopeasti, hiki virtaa, kroppa tuntuu raskaalta ja pohkeita pistelee. Yli 30 asteen lämpö on raju vastakohta Suomen treeniolosuhteille, joissa harvoin pystyy lyhythihaisissa harjoittelemaan. Muutenkin treeni Thaimaassa on yleensä aina kovaa: aamuin illoin juostaan, hypitään narua, tehdään pädejä, potkitaan säkkiä ja vedetään lihaskuntoliikkeitä. Salin ottelijoille kyseessä on yleensä työ, joten länsimaalaisen thainyrkkeilyä harrastavan tietokonetyöläisen pitää aloittaa touhu maltilla.

Teep! Voimaa pysäriin.
Bangkokissa suuntasimme mieheni kanssa FA Groupin salille, jossa maajoukkuetoveri Kristoffer Björkskog oli jo jonkin aikaa treenannut. Lähiottelustaan tunnetulla salilla oli iltapäivisin ruuhkaista. Pädimiehillä riitti tahkottavaa ja itse piti olla tyrkyllä, jos halusi mitseille päästä. Välinetreeniin kuului yksittäisiä tai kaksittaisia potkuja ja lyöntejä, polvia ja kyynerpäitä, hyvin perinteistä mitsitahkoamista siis. Hauska lisä oli salin tuore nyrkkeilykoutsi, jonka pitkät lyöntisarjat  kuumensivat myös pääkoppaa. 



Saleilla joilla olen käynyt treenit maksavat noin 300 - 600 bahtia eli vajaasta 10 eurosta lähemmäs 20 euroa per kerta. Viikko- tai kuukausimaksuilla hinta on sitten edullisempi. Kertamaksulla kuittaa hyvän treenin. Extrahuomiota tai tekniikkavinkkejä saa, jos aikoo otella tai on ollut salilla jo pidempään. Ja ihmekös tuo, ei jokaiseen ohikulkijaan voi panostaa. Itse olin iloinen päästyäni salin pitkäaikaisen opettajan Kru Dieselin kanssa pädeille. Kun sitten parin treenikerran jälkeen ilmoitimme jatkavamme Chiang Maihin, näytti kru loukkaantuvan. Olihan se itsekin hieman haikeaa sanoa heipat, kun juuri alkaa tutustumaan salin porukkaan, mutta neljän viikon reissu on lyhyt, ja mieli poltteli pois Bangkokista.

Pädejä kru Dieselin kanssa.

Olemme viihtyneet viimeiset pari reissua pohjois-Thaimaassa. Siellä eläminen on edullista ja halutessaan ottelun saa helposti, koska Chiang Maissa on paljon naisthainyrkkeilijöitä. Lajilegenda Sylvie von Duuglas-Ittu onkin sanonut, että Chiang Maissa on naisottelijan paras olla. Ja tosiaan, kaupungissa on ainakin neljä stadionia, joissa jokaisella otellaan 3-6 kertaa viikossa. Ottelijoille on siis kysyntää.

Saavumme Chiang Maihin täydellisesti niin, että pääsemme kannustamaan maajoukkuetoveri Satu Mykkästä Chiang Mai Boxing Stadiumille. Paikallisilla stadioneilla ottelevat eivät vedä painoa, joten yleensä punnituksia ei ole. Ainoastaan Thapae Stadionilla ottelijat punnitaan ennen kehään menoa, mutta sillä ei ole merkitystä sen kanssa mihin sarjaan ottelu on sovittu. Punnitusten puuttuminen näkyy yleensä siinä, että vastustajat voivat olla tuhdissakin kunnossa eikä yli viiden kilon painoerot ole ollenkaan tavattomia. Näin myös Mykkäsen ottelussa. Tästä huolimatta otteluparin valinta on mennyt nappiin ja erittäin tasaväkinen matsi on viihdyttävää katsottavaa.


Ice ja minä. Treenataan kovaa, mutta ei ryppyotsaisina.



Itse pidän Thaimaassa ottelemista jotenkin paineettomampana kuin Suomessa. Otteluja on usein ja lopputuloksella ei ole niin merkitystä. Tällä reissulla kiinnitin huomiota myös siihen, että valmiiksi häviöllä oleva osapuoli saattoi kipeän osuman jälkeen tyytyä ennemmin tyrmäykseen kuin kunniakkaaseen, mutta turhaan loppuun asti taistelemiseen. Seuraava matsi on luultavasti jo pikapuoliin, joten miksi itseään telomaan. Jälleen pientä kontrastia Suomeen, jossa sparreissakin saatetaan ottaa tosissaan mittaa kotisalin herruudesta. Muutenkin matseja saatetaan vatuloida ihan liikaa. 


Sali jolla olemme aiemmin Chiang Maissa käyneet on lopettanut toimintansa. Löydämme läheltä uuden salin, toteamme treenit hyviksi ja jäämme sinne. Vaihtoehtoja on tarjolla paljon. Satu treenasi Lanna muaythai -salilla, ja tuntui viihtyvän siellä. Chiang Maissa asuva ruotsalainen ottelija Sandra Gådvik kyseli minua aiemmin treenaamaan Santai-salille, mutta aikataulumme menivät ristiin ja kyseiselle salille on n. 30 kilometrin matka kaupungista. Ehdimme kuitenkin tavata turreilupäivän merkeissä, johon kuului museota, syömistä ja thainyrkkeilykeskusteluja.

Yhteisöllisyys on iso osa thainyrkkeilyä. Aikaa vietetään yhdessä myös salin ulkopuolella.

Käymme mieheni kanssa yhtenä iltana pyörimässä Kalareen iltamarkkinoilla ja näemme tutun shortsikauppiaan kolmen vuoden takaa. Hän tietää kertoa, että vanhan salin treenauttaja Kai on nykyään hommissa salilla, joka on ihan lähellä. Käymme kurkkaamassa paikan ja sieltähän Kai löytyy. Salilla on useita ottelijoita ja varmasti puitteet ottelemiseen ja treenaamiseen ovat sielläkin kunnossa. Muitakin saleja näkyy pitkin kaupunkia. Monilla saleilla on nettisivut ja sometilit, joiden kautta voi jo Suomesta käsin tutkailla millaista meno näyttää olevan.


Löytämämme Fight Knight -thainyrkkeilysali on vartin kävelymatkan päässä hotelliltamme. Treenauttaja Ice on nuori thaimaalainen, jolla on noin 80 ottelua. Hän innostuu laittamaan minut kovaan rääkkiin ja joudun hieman toppuuttelemaan hänen treenivisioita. En aio lomalla nousta seitsemältä aamulla juoksemaan niin, että hän ajaa mopedilla vieressä ja huutaa vauhtia. Käyn siis itsekseni hölkällä ennen kuin tulen kymmenen aikaan treenaamaan aamulla. Iltapäivällä treenaamme toistamiseen neljän-viiden aikaan. Parasta treeneissä on kun saa kahdenkeskistä aikaa treenauttajalta. Yleensä silloin saa vinkkejä tekniikkaan tai voi kysyä, miten tehdä tässä tai tässä tilanteessa tai miten tuo äskeinen kaato oikein tehtiin. Kahdenkeskinen oppiminen sopii minulle paljon paremmin kuin perinteinen suomalainen ryhmätreeni, missä yksi näyttää jonkun tekniikan ja 20 muuta yrittää matkia perässä. Täällä korostuukin se, mistä perinteisessä thainyrkkeilyssä on kyse: käytetään päätä. 

Ice näyttää, miten ram muay tehdään kauniisti.
Thainyrkkeily on Thaimaassa todella suosittua. Otteluja käydään koko ajan joka paikassa, ei ole sellaista kolkkaa jossa ei salia olisi. Thainyrkkeilyä tulee televisiosta ja isot ottelijat ovat supertähtiä. Tätä vasten on huvittavaa kuinka vieras laji muay thai meillä on. Olen selittänyt varmasti tuhansia kertoja, mitä se thainyrkkeily on ja miten se eroaa nyrkkeilystä. Sitten se vielä sekoitetaan iloisesti potkunyrkkeilyyn tai äännetään maitaiksi erään drinksun mukaan. Thainyrkkeily on Thaimaassa kasvattanut suosiotaan myös kuntoilumuotona, mikä on erittäin hieno asia lajin elinvoimaisuuden kannalta.  Itse tosin karautan mopedilla karkuun, jos sali tarjoaa cardiomuaythaita.

Me ja Fight Knightin treenauttajat. Chiang Maissa on paljon stadioneita ja naisottelijoita, joten matsin saa helposti.

-Lotta










lauantai 10. marraskuuta 2018

Kisaura korkattu: Miltä nyt tuntuu?

Itkettää, oksettaa, käsiä tärisyttää, ei saa syötyä ja on vaikea hengittää. Kun kaiken tuon ottaa samaan aikaan, tulee pohdittua pariin kertaan, onko tässä mitään järkeä ja miksi näin tekee itselleen? Ihan vapaaehtoisesti. Mutta siltä se tuntui viime lauantaina, kun heräsin kisahistoriani toiseen ottelupäivääni. Jännitti aivan tolkuttoman paljon ja Googlailin siinä jo muita harrastuksia, kuten satubalettia ja vesijuoksua sekä katselin äkkilähtöjä takaisin Thaimaahan.

Lokakuun alussa iskin ensimmäisen otteluni Espoon Fairtex Openissa 6.10. ottaen 3-0 voiton NBSA:n Cia de Haasista ja kirmasin kisapaikalta omin jaloin ja suoralla nenällä tukka hulmuten lentokentälle, josta suuntana oli parin viikon Thaimaan retki. Espoossa en osannut juurikaan jännittää, se vaan jotenkin meni omalla painollaan Thaimaan huuruisessa usvassa.

Toista se oli Helsinki Openin kanssa, johon en itse Thaimaan seikkailuni takia alunperin edes ajatellut osallistuvani. Valmennuskaksikko oli kuitenkin sitä mieltä, että ihan hyvin voitaisiin lähteä sinnekin rymistelemään ja jossain hyvän fiiliksen puuskassa olinkin yhtäkkiä samoilla linjoilla. Turpaanhan siinä vain saa, jos huonosti menee, pikkujuttu! Todellisuudessa luottamussuhde valmentajiini Jann Rantaan ja Teemu Sivéniin on niin kova, että luotan heidän näkemykseensä omasta kunto- ja taitotasostani. Luotan, että nämä tätä lajin parissa sekoiluani monta vuotta läheltä seuranneet ihmiskainalosauvat eivät laittaisi minua täysin mahdottomaan tilanteeseen.

Kisoja edeltävä aika on valmennuksen osalta tarkkaan aikataulutettua ja kisaryhmä noudattaa annettua päiväkohtaista harjoitusohjelmaa. Tai siis noudattaa silloin, jos ei satu olemaan Thaimaassa. (P.s. En suosittele. Ihan tosi. Ei keskellä kisakautta.) Itse olen hyvin vahvasti tunneihminen, joten koen äärimmäisen tärkeänä vahvan luottamuksellisen ja turvallisen suhteen valmentajiini sekä sen lisäksi meillä hyvin tiivis ja lämminhenkinen ilmapiiri vallitsee ihan erityisellä tavalla myös pienessä kisaryhmässä kilpailijoidemme välillä. Siellä pistetään jakoon ilot, surut, pelot ja riemut.

Kisajännityksen äärellä kakoessani olen itse kokenut kaikista tärkeimmiksi kommentit, jotka eivät pidä voittamista itsestäänselvänä, vaan kertovat, että tärkeintä on tehdä parhaansa, lopputuloksesta viis. On lohdullista tietää, että tukiverkosto ottaa kyllä kopin, jos menee homma ihan reisille. Koska näissä hommissa joskus käy niin. Paniikissa takahamapita yhteen purien kysyin koutsilta, että entäs jos mä häviän? Vastaus oli iloisen yksiselitteinen: "No sitten sä häviät. Ei se ole sen kummempaa." Ja lopulta nyt kolmesta ottelustani ylivoimaisesti paras fiilis jäi siitä, jossa sain eniten turpaani ja hävisin. Että se siitä häviämisen pelosta.

Hieman ennen ensimmäisiä kisojani Fairtex Openissa sain uunituoreet TopTenin kisasuojat käyttööni. Koeajoin kyseiset suojat kotioloissa ja meinasin ratketa riemusta, koska näin hyvin paikallaan pysyviä ja kevyitä suojia en ollut koskaan ennen käyttänyt. Suojat pysyivät koivessa kiinni kuin liimattuna ja se jos mikä on häiriöherkälle äärimmäisen tärkeää. Ja samaa mieltä olen edelleen molempien kisojen jälkeen. Saa keskittyä täysillä riehumiseen, kun suojat istuvat omaan jalkaani kuin valettu eivätkä liiku mihinkään.

Kuva: Sini Tertsonen

Ei muutenkaan ole hyvän tiimin voittanutta. Saa itse keskittyä kaikkeen olennaiseen (kuten siihen jännittämiseen), kun muut siinä ympärillä hoitavat kaiken heidän hoidettavissaan olevan ottelijan puolesta. Laukun pakkaan edelleen kotona itse, mutta siihenkin on valmentajalta saatu tarkistuslista, että kaikki tarpeellinen on varmasti mukana. Budolandin väki on huolehtinut varuste- ja vaatetilanteeni viimeisen päälle edustavaksi, hierojani pitää tyhjää tilaa kalenterissaan kisoja edeltävänä päivänä mahdollisten akuuttien ongelmien varalta, paras ystäväni letittää hiukseni (ja jännittää ainakin kolminkertaisesti niin paljon kuin minä), yleisössä on tuttuja naamoja kymmenittäin ja tsemppiviestejä satelee puhelimeen.

Hiukset kurissa ja kypärä päässä, viimesen päälle kulman kanssa sävy sävyyn olevissa vaatteissa ja varusteissa tuntuu hyvältä seistä valmentajiensa välissä odottamassa pääsyä kehään. Silloin ei enää jännitä. Siinä kohti on enää myöhäistä muuttaa mitään tai tehdä toisin, nyt vaan mennään ja katsotaan mihin nämä rahkeet riittävät. Kehään, tuomari tarkistaa varusteet, hanskat käteen, keskelle iskemään vastustajan kanssa hanskat yhteen, yläfemmat koutseille ja sitten vaan menoksi.

Helsinki Openissa 3.11.2018 otin ensin voiton EKH:n Minna Kivisestä kisojen ensimmäisessä matsissa ja päivän viimeisessä ottelussa sain kyytiä VKK:n Mirjam Hänniseltä. Päivän toisesta rymistelystä otettiin Tuusulaan hopeaa, mutta kuten sanottua, niin hyvä fiilis ei ole ikinä ollut mistään koskaan ikinä ever. Väänsin loppuun asti sen minkä pystyin ja tappiosta huolimatta olin ihan valtavan iloinen suorituksestani ja ihan ylipäänsä koko päivästä. Kestin kovia osumia niin henkisesti kuin fyysisesti, en luovuttanut tai pelännyt.


Onko se nyt sitten todella sen kaiken jännittämisen arvoista? Kyllä se taitaa olla. Ei vastaavia fiiliksiä ole tullut vielä mistään muualta, kuin kehästä. Pistää itsensä toimimaan kaikkia elossa säilymisen vaistoja vastaan ja pakottaa toimimaan myös sen jälkeen, kun ihan kaikki voimat tuntuvat kaikonnen. Ihmiskeho ja -mieli pystyvät käsittämättömiin asioihin enkä malta odottaa, että niitä päästään haastamaan lisää!

Sillä tavalla on tultu aika pitkä matka, kun siirryttyäni TFC:lle vajaa kolme vuotta sitten en halunnut edes sparrata, koska pelkäsin osumia niin paljon. Että kyllä hyvä tiimi tekee mittavien pelkojenkin kanssa painivalle ihmiselle varsinaisia ihmeitä!

Kohti uusia taistoja!

♥: Konna

Kuva: Johanna Lisko

torstai 1. marraskuuta 2018


Lokakuun saldona kaksi lajia ja 13 kehäerää – ja hei muistakaa suojaus!

Syksy on käynnistynyt kisojen osalta hyvin. Lokakuun alussa nyrkkeilytallini Steelring järjesti Joensuussa hyvin katsojia vetäneen nyrkkeilyillan. Ensimmäinen kahdeksaneräinen ammattilaisnyrkkeilyotteluni meni nappiin, vaikka hieman jännitin miltä tuntuu hypätä nelieräisistä suoraan kahdeksaan erään. Jännitys oli turhaa, ja ottelun jälkeen päätin, että paluuta lyhyempiin otteluihin ei nyrkkeilyn puolella ole. Hyvä kunto on vahvuuteni, miksi en siis hyödyntäisi sitä. Pidemmän ottelun alla myös mieleni oli rauhallinen, kun kaikkea osaamista ei tarvinnut tuutata heti ensimmäiseen erään. Ottelusta Slovakian Claudia Ferenzin kanssa tulikin varsin veikeä kahden kehäketun kohtaaminen. 

Uudet shortsit päällä kelpasi tarjoilla nyrkkiä. Kuva: Riika Lantto

Lokakuun lopulla osallistuin Girls Empire thainyrkkeilykisoihin Ruotsissa. Oli hienoa saada olla mukana ainoastaan naisten ja tyttöjen otteluita sisältäneellä kortilla. Viisieräinen ottelu meni samalla veikeän voittoisalla linjalla kuin nyrkkeilyottelukin, ja nautin suunnattomasti kehässä olemisesta.

Lämmittelyt pukuhuoneessa valmentaja Jani Seppälän kanssa. Toptenin superkevyet potkutyynyt kulkivat mukana Ruotsissa.

Kahden kamppailulajin harrastaminen vaatii sitä, että välillä keskityn enemmän toiseen. Juuri vaihtelu tekee harjoittelusta mielekästä. Joskus minulta kysytään, eikö mieleni tee potkaista kaveria nyrkkeilykehässä, mutta ei niin käy. Nyrkkeily ja thainyrkkeily ovat minulle kaksi eri asiaa, vaikka kumpikin on muovannut ottelijaolemustani ja kehätyöskentelyä kummassakin lajissa. Nyrkkeily on opettanut liikkumista ja lyöntien blokkailua, mikä on avuksi thainyrkkeilykehässä. Thainyrkkeilyn lähiottelu taas on tehnyt nyrkkeilyn sidontatilanteista helpompia sekä opettanut tasapainoa ja kehonhallintaa. Thainyrkkeilystä olen myös omaksunut asenteen, jossa avarilyöntiä tai selän puolelle tullutta hipaisua ei tarvitse nillittää. Ja mikä tärkeintä kumpikin laji haastaa reaktioitani. 

Nyrkkeily ja thainyrkkeily ovat molemmat yhtä tärkeä osa kamppailijaidentiteettiäni.

Kehässä kuulen usein huudon, muista suojaus! Se on ihan pätevä neuvo, jonka usein muistaa juuri silloin, kun joku lyö oikein lujaa. Mutta esimerkiksi treeneissä itsensä suojaaminen saattaa unohtua. Ja nyt tarkoitan asianmukaisia suojavarusteita. Mitä pidempään haluan otella ja harrastaa, sitä tärkeämpää on välttää turhia kolhuja. Ja tällä kropalla pitää liikkua vielä kisauran jälkeenkin.

Useamman kamppailulajin toimijana olen iloinen, että olen löytänyt varustemerkin, josta saa laadukkaat ja siistin näköiset vermeet kaikkeen. Monenlaista ja merkkistä hanskaa (jopa rukkasta)olen pitänyt kädessä, mutta amatöörinyrkkeilyaikoina alkanut ihastus Toptenin hanskoihin on ja pitää. Ilahduin ikihyviksi, kun minulle vuosi sitten selvisi että Topten valmistaa myös säärisuojia. Monesti säärisuojat ovat aika köykäisiä ja joskus näkeekin ottelijoiden pitävän alla kisasuojia ja päällä treenisuojia. Etenkin suojattoman thainyrkkeilymatsin jälkeen voi kestää kauan, että säärien kolhut paranevat. Silloin treeniin kaipaa kunnon suojia. Toptenin paksuissa säärisuojissa on myös se hyvä puoli, että niitä ei saa potkittua littanaksi millään. Sijoitus on siis pitkäikäinen. 

Treenin jälkeen pikku venyttelyt.

Näin Roosanauhakampanjan jälkimainingeissa haluan muistuttaa kamppailevia naisia yhdestä tärkeästä asiasta: suojatkaa myös rinnat. Thainyrkkeilyssä omani ovat vuosia saaneet osumia, kun olen yrittänyt väistää kiertopotkuja, niihin on tärähtänyt pysäreitä ja kiinniottamiani potkuja. Markkinoilla olleet naisten rinta- ja alasuojat olivat pitkään niin epämukavia ettei niitä kiinnostanut käyttää. Olen monesti joutunut nousemaan kehään patjanpala pöksyissä ja soturiprinsessa Xena-nahkatötteröt ylläni. Nykyiset liivini, joihin ujutetaan muoviset kupit on niin helpot ja mukavat, että ne voisi laittaa päälle vaikka huvikseen. Onneksi maailma menee eteenpäin.

Lotta

Isot tai pienet, suojaaminen kannattaa aina. 

maanantai 17. syyskuuta 2018

Onko tappeluvälineillä väliä?

Olen tämän vuoden alusta saanut treenata Top Tenin varusteilla - enkä edelleenkään tiedä onko oikea kirjoitusasu TOP TEN, TOPTEN, Top Ten vai mikä, mutta vaihtelen kaikkia vuorotellen, niin pysyy kaikilla hyvä mieli. Tai ainakin mulla, ja sehän riittää. Muut voin uhkailla hiljaiseksi.

Anyhow! Tämän itselleni kullanarvoisen yhteistyön kynnyksellä pureskelin paniikissia rystysiäni, koska en ollut koskaan ennen edes kokeillut Top Tenin varusteita. Oli hirvittävä kiristys takaraivossa, että entä jos en pidäkään niistä? Mitä hittoa sitten teen?! En osaa valehdella ja olisi vähintään yhtä kamalaa joutua sanomaan, että kiitos, mutta ei nyt sitten kuitenkaan kiitos.

Olen käyttänyt muutaman eri merkin varusteita lyhyen kamppailu-urani aikana ja aina pitänyt niistä, joten rima oli korkealla. Sen takia oli suunnattoman huojentavaa kokea totaalinen salamarakastuminen iskettyäni tuliterää Top Teniä treeneissä tosi paikan testiin. Tässä kohti haluaisin kuitenkin nyt yhdeksän kuukauden koeajon jälkeen nostaa esille TOP TEN Vikings -nyrkkeilyhanskat.

Kyseisen hanskan malli on täysin erilainen aikaisempiin hanskoihini verrattuna. Jämäkän toppauksen ollessa sijoitettuna näissä hanskan etuosaan (eikä melko tyypilliseen tapaan hanskan leveyteen), se ensinnäkin tekee näppärämmäksi nyrkin upottamisen kaverin naamaan suojauksen välistä, sekä erityisesti suojaa kättä hirvittävän hyvin. Kyseinen hanska myös istuu omaan käteeni kuin valettu. Olen kautta linjan kärsinyt enemmän tai vähemmän rystysten kipuiluista sekä peukalo- ja rannevammoista. Tässä kohti teen samanaikaisesti aaltoja sekä koputtelen puuta, mutta näiden hanskojen myötä kipuja ja vammoja ei käsissä ole ollut.

Hyvänä päivänä lyön melkolailla kovahkosti, joten nämä mussukat on pistetty useampaan otteeseen aika koville. Enkä voisi olla tyytyväisempi! Ja vaikka kamppailulajeissa estetiikka ei ehkä olekaan se ensisijaisesti tärkein juttu, niin ei siitä haittakaan ole, että tästä mallista löytyy mun makuun tosi nätit värit.

Hanskoissa ensisijaisen tärkeää on nimenomaan turvallisuus. Siis oman käden turvallisuus, kaverin naama on ihan sivuseikka. Vaikka kyllä sitä itsekin mielummin ottaa naamariin jämäkkää hanskaa, kuin huonosta hanskasta läpi puskevaa rystystä. Sekä etenkin vaikkapa pädejä lyödessä tulee murjottua aika voimalla, eikä Vikingsien kanssa ole kertaakaan tullut ennen niin kovin tuttuja vihlomisia ranteissa. Ja se jos mikä on ihan älytön plussa!

Turvallisuuden lisäksi on tietysti mukavuus ja edelleenkin se vähäpätöisempänä pidettävä estetiikka, jonka takaa haluaisin ehdottomasti kiskaista esiin omat suosikkishortsini. Olen itse jotenkin niin kummallisen mallinen, että hyvin istuvia ja päällä edes suunnilleen hyvältä näyttäviä shortseja on ollut hankala löytää. Top Tenin potkunyrkkeilyshortsit on kuitenkin mun makuun riittävän löysät hyvällä halkiolla, joten ne laskeutuu mukavasti alas eikä niitä monien muiden omistamieni shortsien tapaan edes huomaa vaikkapa potkiessa. Ai että miten tykkään!

Kyllä, varusteissa on todella paljon eroja. Merkittäviä eroja. Ja on äärimmäisen tärkeää, että niiden laatuun kiinnittää huomiota eikä roiski menemään ihan millä sattuu. Oman ja treenikavereiden turvallisuuden vuoksi. On enemmän kuin suositeltavaa kokeilla erilaisia varusteita, jotta löytää itselleen ne just eikä melkeen parhaiten sopivat.

Ja huijasin, estetiikka on todellakin The Juttu - täytyyhän kaveria saada murjoa näyttäen itse hyvältä!

Hiiohoi!
♥: Konna