Olen Jonna Räisänen, eli kavereiden kesken ihan vaan Konna. Viisi
vuotta tästä taakse päin olin merkittävästi ylipainoinen ja vietin vapaa-aikani
pääasiassa sohvalla kitisemässä, että kuinka on kurja olo ja pitäisi tehdä asialle
jotain. Pitäisi ja pitäisi ja pitäisi.
Saman vuoden syksyllä kyllästyin itsekin ainaiseen
valitukseeni ja remontoin elämäntapani varsin radikaalisti. Ruokavaliomuutoksella
pudotin painoa yli kaksikymmentä kiloa ja sen myötä sain toimivamman kehon,
jolloin liikuntakin alkoi houkuttelemaan. Sanon olleeni liikunnanvihaaja,
vaikka se nyt ei ihan sanatarkasti pidä paikkaansa. En vaan koskaan ollut
erityisen liikunnallinen tai päätynyt minkään erityisen mukaansatempaavan lajin
pariin.
Uusi pystyvämpi keho oli varsin pätevä työväline lenkkeilyyn
ja kuntosalille, jotka hetken aikaa olivat ihan mukavia harrastuksia. Eva Wahlströmin
ihailusta oli syttynyt haave kamppailulajeista jo vuosia vuosia sitten, mutta omasta
arkuudestani johtuen en ollut vielä koskaan uskaltanut haaveitani toteuttaa.
Lopulta kolme ja puoli vuotta sitten käynnistyi potkunyrkkeilyn peruskurssi sen
saman kuntosalin yhteydessä, jossa kävin kiskomassa rautaa solmuun. Hommaa
tarjottiin minulle jo niin kultalautaselta, etten keksinyt enää yhden ainutta syytä
olla osallistumatta.
Se oli rakkautta ensitreenillä.
Peruskurssin alettua tajusin välittömästi, että nyt ollaan kotona.
Ollaan niin todella asian ytimessä ja päätin, että tässä minusta tulee hyvä. En
ollut mikään luonnonlahjakkuus, en nopea tai ketterä, en erityisen hyvässä
kunnossa enkä varsinkaan motorisesti mikään kultakimpale. Oikeastaan enemmänkin sellainen niin karkea hiomaton timantti, että tätä jouduttaisin pusertamaan kaikella
mahdollisella voimalla, että saadaan edes jotain aikaiseksi. Mutta potkunyrkkeily
sytytti minussa sellaisen sisäisen palon, jota liikunta ei ollut koskaan ennen
tarjonnut. Se ei ollut vain fyysistä, se iski kipinää etenkin henkisesti.
Tällä salilla treenejä oli vain kahdesti viikossa ja minä
janosin lisää. Vuoden harrastettuani huomasin kotikylälläni avattavan uuden
kamppailusalin tammikuussa 2016 ja päätin käydä katsastamassa paikan. Jännitän
melko lailla uusia tilanteita ja ihmisiä, joten kämmenet hiessä hiippailin
varovaisesti ensimmäistä kertaa Tuusula Fighter Clubin salille tammikuun
kuudentena päivänä. Siis miten varovaisesti nyt satakahdeksankymmentäsenttinen
amatsoni nyt voikaan hiippailla.
TFC:n kanssa kävi kuten potkunyrkkeilynkin kanssa vuotta
aikaisemmin – olin saapunut kotiin.
Nykyään treenaan seuramme kilparyhmässä sekä ohjaan
potkunyrkkeilyn peruskurssia ja kuntonyrkkeilyä. Opiskelu ja työt asettavat
rajoitteita kilpailemisen suhteen, mutta kehään ollaan nousemassa niin pian
kuin mahdollista. Kolmen ja puolen vuoden jälkeen rakastan potkunyrkkeilyä
edelleen enemmän, kuin olisin koskaan voinut kuvitellakaan ja haluan tietää
miten pitkälle entisen liikunnanvihaajapullukan rahkeet riittävät. Itse
treenaan sekä ohjaan lajia ilon kautta. Annan kaikkeni ja teen tätä tosissani
kaikissa edustamissani rooleissa, mutta kattokruunuja täristelevä nauruni ei
ole hiljentynyt – eikä hiljene.
Tämän vuoden alkupuolella Budolandin väki otti minuun
yhteyttä ja pyysivät mukaan tiimiinsä. En pysty vieläkään tajuamaan, että tämmöinen
kovaääninen potkunyrkkeilyn megatavis haluttiin mukaan niin nimekkääseen
tiimiin – mutta täällä minä nyt kuitenkin olen! Ja olen siitä aivan rajattoman
onnellinen!
Aivan eniten parasta!
Vuodenvaihteessa kävin lomailemassa ja treenaamassa
Thaimaassa, jonne otan paluun heinäkuun alussa. Tällä kertaa lähden kuukaudeksi,
josta viikon vietän meditoinnin ja joogan parissa. Henkisen tasapainoin
löytämisen jälkeen aletaan fiilistelemään fyysistä puolta kuntoon syyskautta
ajatellen, eli tavoitteena on kiertää ainakin muutamia eri saleja eteläisemmän
Thaimaan alueella.
Saa nähdä miten muijan käy!
♥: Konna