Kisaura korkattu: Miltä nyt tuntuu?

Itkettää, oksettaa, käsiä tärisyttää, ei saa syötyä ja on vaikea hengittää. Kun kaiken tuon ottaa samaan aikaan, tulee pohdittua pariin kertaan, onko tässä mitään järkeä ja miksi näin tekee itselleen? Ihan vapaaehtoisesti. Mutta siltä se tuntui viime lauantaina, kun heräsin kisahistoriani toiseen ottelupäivääni. Jännitti aivan tolkuttoman paljon ja Googlailin siinä jo muita harrastuksia, kuten satubalettia ja vesijuoksua sekä katselin äkkilähtöjä takaisin Thaimaahan.

Lokakuun alussa iskin ensimmäisen otteluni Espoon Fairtex Openissa 6.10. ottaen 3-0 voiton NBSA:n Cia de Haasista ja kirmasin kisapaikalta omin jaloin ja suoralla nenällä tukka hulmuten lentokentälle, josta suuntana oli parin viikon Thaimaan retki. Espoossa en osannut juurikaan jännittää, se vaan jotenkin meni omalla painollaan Thaimaan huuruisessa usvassa.

Toista se oli Helsinki Openin kanssa, johon en itse Thaimaan seikkailuni takia alunperin edes ajatellut osallistuvani. Valmennuskaksikko oli kuitenkin sitä mieltä, että ihan hyvin voitaisiin lähteä sinnekin rymistelemään ja jossain hyvän fiiliksen puuskassa olinkin yhtäkkiä samoilla linjoilla. Turpaanhan siinä vain saa, jos huonosti menee, pikkujuttu! Todellisuudessa luottamussuhde valmentajiini Jann Rantaan ja Teemu Sivéniin on niin kova, että luotan heidän näkemykseensä omasta kunto- ja taitotasostani. Luotan, että nämä tätä lajin parissa sekoiluani monta vuotta läheltä seuranneet ihmiskainalosauvat eivät laittaisi minua täysin mahdottomaan tilanteeseen.

Kisoja edeltävä aika on valmennuksen osalta tarkkaan aikataulutettua ja kisaryhmä noudattaa annettua päiväkohtaista harjoitusohjelmaa. Tai siis noudattaa silloin, jos ei satu olemaan Thaimaassa. (P.s. En suosittele. Ihan tosi. Ei keskellä kisakautta.) Itse olen hyvin vahvasti tunneihminen, joten koen äärimmäisen tärkeänä vahvan luottamuksellisen ja turvallisen suhteen valmentajiini sekä sen lisäksi meillä hyvin tiivis ja lämminhenkinen ilmapiiri vallitsee ihan erityisellä tavalla myös pienessä kisaryhmässä kilpailijoidemme välillä. Siellä pistetään jakoon ilot, surut, pelot ja riemut.

Kisajännityksen äärellä kakoessani olen itse kokenut kaikista tärkeimmiksi kommentit, jotka eivät pidä voittamista itsestäänselvänä, vaan kertovat, että tärkeintä on tehdä parhaansa, lopputuloksesta viis. On lohdullista tietää, että tukiverkosto ottaa kyllä kopin, jos menee homma ihan reisille. Koska näissä hommissa joskus käy niin. Paniikissa takahamapita yhteen purien kysyin koutsilta, että entäs jos mä häviän? Vastaus oli iloisen yksiselitteinen: "No sitten sä häviät. Ei se ole sen kummempaa." Ja lopulta nyt kolmesta ottelustani ylivoimaisesti paras fiilis jäi siitä, jossa sain eniten turpaani ja hävisin. Että se siitä häviämisen pelosta.

Hieman ennen ensimmäisiä kisojani Fairtex Openissa sain uunituoreet TopTenin kisasuojat käyttööni. Koeajoin kyseiset suojat kotioloissa ja meinasin ratketa riemusta, koska näin hyvin paikallaan pysyviä ja kevyitä suojia en ollut koskaan ennen käyttänyt. Suojat pysyivät koivessa kiinni kuin liimattuna ja se jos mikä on häiriöherkälle äärimmäisen tärkeää. Ja samaa mieltä olen edelleen molempien kisojen jälkeen. Saa keskittyä täysillä riehumiseen, kun suojat istuvat omaan jalkaani kuin valettu eivätkä liiku mihinkään.

Kuva: Sini Tertsonen

Ei muutenkaan ole hyvän tiimin voittanutta. Saa itse keskittyä kaikkeen olennaiseen (kuten siihen jännittämiseen), kun muut siinä ympärillä hoitavat kaiken heidän hoidettavissaan olevan ottelijan puolesta. Laukun pakkaan edelleen kotona itse, mutta siihenkin on valmentajalta saatu tarkistuslista, että kaikki tarpeellinen on varmasti mukana. Budolandin väki on huolehtinut varuste- ja vaatetilanteeni viimeisen päälle edustavaksi, hierojani pitää tyhjää tilaa kalenterissaan kisoja edeltävänä päivänä mahdollisten akuuttien ongelmien varalta, paras ystäväni letittää hiukseni (ja jännittää ainakin kolminkertaisesti niin paljon kuin minä), yleisössä on tuttuja naamoja kymmenittäin ja tsemppiviestejä satelee puhelimeen.

Hiukset kurissa ja kypärä päässä, viimesen päälle kulman kanssa sävy sävyyn olevissa vaatteissa ja varusteissa tuntuu hyvältä seistä valmentajiensa välissä odottamassa pääsyä kehään. Silloin ei enää jännitä. Siinä kohti on enää myöhäistä muuttaa mitään tai tehdä toisin, nyt vaan mennään ja katsotaan mihin nämä rahkeet riittävät. Kehään, tuomari tarkistaa varusteet, hanskat käteen, keskelle iskemään vastustajan kanssa hanskat yhteen, yläfemmat koutseille ja sitten vaan menoksi.

Helsinki Openissa 3.11.2018 otin ensin voiton EKH:n Minna Kivisestä kisojen ensimmäisessä matsissa ja päivän viimeisessä ottelussa sain kyytiä VKK:n Mirjam Hänniseltä. Päivän toisesta rymistelystä otettiin Tuusulaan hopeaa, mutta kuten sanottua, niin hyvä fiilis ei ole ikinä ollut mistään koskaan ikinä ever. Väänsin loppuun asti sen minkä pystyin ja tappiosta huolimatta olin ihan valtavan iloinen suorituksestani ja ihan ylipäänsä koko päivästä. Kestin kovia osumia niin henkisesti kuin fyysisesti, en luovuttanut tai pelännyt.

Onko se nyt sitten todella sen kaiken jännittämisen arvoista? Kyllä se taitaa olla. Ei vastaavia fiiliksiä ole tullut vielä mistään muualta, kuin kehästä. Pistää itsensä toimimaan kaikkia elossa säilymisen vaistoja vastaan ja pakottaa toimimaan myös sen jälkeen, kun ihan kaikki voimat tuntuvat kaikonnen. Ihmiskeho ja -mieli pystyvät käsittämättömiin asioihin enkä malta odottaa, että niitä päästään haastamaan lisää!

Sillä tavalla on tultu aika pitkä matka, kun siirryttyäni TFC:lle vajaa kolme vuotta sitten en halunnut edes sparrata, koska pelkäsin osumia niin paljon. Että kyllä hyvä tiimi tekee mittavien pelkojenkin kanssa painivalle ihmiselle varsinaisia ihmeitä!

Kohti uusia taistoja!

♥: Konna

Kuva: Johanna Lisko