Pullukasta sohvaperunasta potkunyrkkeilijäksi

Olen Jonna Räisänen, eli kavereiden kesken ihan vaan Konna. Viisi vuotta tästä taakse päin olin merkittävästi ylipainoinen ja vietin vapaa-aikani pääasiassa sohvalla kitisemässä, että kuinka on kurja olo ja pitäisi tehdä asialle jotain. Pitäisi ja pitäisi ja pitäisi.

Saman vuoden syksyllä kyllästyin itsekin ainaiseen valitukseeni ja remontoin elämäntapani varsin radikaalisti. Ruokavaliomuutoksella pudotin painoa yli kaksikymmentä kiloa ja sen myötä sain toimivamman kehon, jolloin liikuntakin alkoi houkuttelemaan. Sanon olleeni liikunnanvihaaja, vaikka se nyt ei ihan sanatarkasti pidä paikkaansa. En vaan koskaan ollut erityisen liikunnallinen tai päätynyt minkään erityisen mukaansatempaavan lajin pariin.

Uusi pystyvämpi keho oli varsin pätevä työväline lenkkeilyyn ja kuntosalille, jotka hetken aikaa olivat ihan mukavia harrastuksia. Eva Wahlströmin ihailusta oli syttynyt haave kamppailulajeista jo vuosia vuosia sitten, mutta omasta arkuudestani johtuen en ollut vielä koskaan uskaltanut haaveitani toteuttaa. Lopulta kolme ja puoli vuotta sitten käynnistyi potkunyrkkeilyn peruskurssi sen saman kuntosalin yhteydessä, jossa kävin kiskomassa rautaa solmuun. Hommaa tarjottiin minulle jo niin kultalautaselta, etten keksinyt enää yhden ainutta syytä olla osallistumatta.

Se oli rakkautta ensitreenillä.

Peruskurssin alettua tajusin välittömästi, että nyt ollaan kotona. Ollaan niin todella asian ytimessä ja päätin, että tässä minusta tulee hyvä. En ollut mikään luonnonlahjakkuus, en nopea tai ketterä, en erityisen hyvässä kunnossa enkä varsinkaan motorisesti mikään kultakimpale. Oikeastaan enemmänkin sellainen niin karkea hiomaton timantti, että tätä jouduttaisin pusertamaan kaikella mahdollisella voimalla, että saadaan edes jotain aikaiseksi. Mutta potkunyrkkeily sytytti minussa sellaisen sisäisen palon, jota liikunta ei ollut koskaan ennen tarjonnut. Se ei ollut vain fyysistä, se iski kipinää etenkin henkisesti.

Tällä salilla treenejä oli vain kahdesti viikossa ja minä janosin lisää. Vuoden harrastettuani huomasin kotikylälläni avattavan uuden kamppailusalin tammikuussa 2016 ja päätin käydä katsastamassa paikan. Jännitän melko lailla uusia tilanteita ja ihmisiä, joten kämmenet hiessä hiippailin varovaisesti ensimmäistä kertaa Tuusula Fighter Clubin salille tammikuun kuudentena päivänä. Siis miten varovaisesti nyt satakahdeksankymmentäsenttinen amatsoni nyt voikaan hiippailla.

TFC:n kanssa kävi kuten potkunyrkkeilynkin kanssa vuotta aikaisemmin – olin saapunut kotiin.

Nykyään treenaan seuramme kilparyhmässä sekä ohjaan potkunyrkkeilyn peruskurssia ja kuntonyrkkeilyä. Opiskelu ja työt asettavat rajoitteita kilpailemisen suhteen, mutta kehään ollaan nousemassa niin pian kuin mahdollista. Kolmen ja puolen vuoden jälkeen rakastan potkunyrkkeilyä edelleen enemmän, kuin olisin koskaan voinut kuvitellakaan ja haluan tietää miten pitkälle entisen liikunnanvihaajapullukan rahkeet riittävät. Itse treenaan sekä ohjaan lajia ilon kautta. Annan kaikkeni ja teen tätä tosissani kaikissa edustamissani rooleissa, mutta kattokruunuja täristelevä nauruni ei ole hiljentynyt – eikä hiljene.

Tämän vuoden alkupuolella Budolandin väki otti minuun yhteyttä ja pyysivät mukaan tiimiinsä. En pysty vieläkään tajuamaan, että tämmöinen kovaääninen potkunyrkkeilyn megatavis haluttiin mukaan niin nimekkääseen tiimiin – mutta täällä minä nyt kuitenkin olen! Ja olen siitä aivan rajattoman onnellinen!

Aivan eniten parasta!

Vuodenvaihteessa kävin lomailemassa ja treenaamassa Thaimaassa, jonne otan paluun heinäkuun alussa. Tällä kertaa lähden kuukaudeksi, josta viikon vietän meditoinnin ja joogan parissa. Henkisen tasapainoin löytämisen jälkeen aletaan fiilistelemään fyysistä puolta kuntoon syyskautta ajatellen, eli tavoitteena on kiertää ainakin muutamia eri saleja eteläisemmän Thaimaan alueella.

Saa nähdä miten muijan käy!

♥: Konna

P.S. Menneitä on turha jossitella, mutta jos joku on jäänyt harmittamaan, niin se, että en aloittanut tappeluhommia aikaisemmin. Mietin olevani liian ylipainoinen ja huonokuntoinen enkä siksi kehdannut mukaan. Nyt osaan neuvoa toisin: ÄLÄ MIETI! TOTEUTA!